Hello teacher tell me what\'s my lesson

Huomio huomio

2006-10-26T13:17:00+03:00

En ole ollenkan varma, kirjoitanko tänne enää, kun saisin viimeinkin (edellisellä kerralla ei onnistunut) itselleni blogin livejournaliin, jonne sen haluaisin mieluummin. En siis ole vielä varma, mutta todennäköisesti "päiväkirjani" tai mikä tämä nyt ikinä onkaan jatkuu livejournalissa.

Jep, tätä taas.

2006-10-07T23:49:00+03:00

(Mulla on meneillään kausi vailla inspiraatiota, kuten huomata saattaa...)

Olen utelias. Ole kiltti, jos luet tätä blogia, vaikkapa vain satunnaisesti, jätä puumerkkisi tämän kirjoituksen kommentteihin. Lisää sitten omaan blogiisi tämä kysely, mikäli kiinnostaa.

Ei otsikkoa

2006-10-05T19:51:00+03:00

VOI PYHÄ LEHMÄ.
Mulla ei ole näkynyt nuo sivut, joten luulin, etteivät ne näy kenellekään. Ne on nyt korjattu sellaisiksi kuin niiden pitääkin olla. Luoja. Häpesinkö silmät päästäni saatuani tietää, että ne näkyvät sittenkin!

kuin pyörremyrskyn silmässä

2006-10-05T13:39:00+03:00

Ympärillä vaihtuvat taas ne päivät, kun tietää, ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Sen vain tuntee siinä kun peiton sisään kääriytyminen ei tunnu enää samalta ja on niin hysteerinen olo, että on pakko lähteä ulos ja kävellä, kävellä ja kävellä. (Itkeä pois kaikki ja seisoa edes sekunnin verran sillä pisteellä, jossa kaikki voi sittenkin mennä hyvin.) Sitä yrittää saada se tuntumaan samalta, siltä tutulta ja turvalliselta - siltä, mikä on aina ollut. Sitä yrittää. Kynsin hampain.
   Olisi varmaan kaiken järjen mukaista antaa olla (hellittää otettaan ja antaa kontrollin lipsua sormien välistä kuin liukas silkkiliina) ja (kuin hullu) heittäytyä päivien kieputukseen; sinne pyörremyrskyn silmään. Ympärillä on vain epämääräisiä asioita, harmautta, josta ei erota kuin sen punakantisen koulukirjan, jota ei koskaan lukenut tarpeeksi hyvin. Mistään ei saa kiinni ja kaikki pyörii ja kieppuu kuin tuuliviiri. (Hyvä puoli on, että lopulta senkin on lakattava pyörimästä.) Siltä minusta tuntuu. Kuin pyörremyrskyn silmässä.
   Pelottavaa on aina se, kun asioiden laidan huomaa joku muukin. Huomaan sen aina itse; sen, että kaikki ei ole niin kuin joku toivoisi. Sitten olen yllättynyt, kun se joku möläyttää asian - ihan niin kuin se olisi vaivannut jo pitkään, se hyppää suusta kuin pelolla odotettu sammakko, joka on viisi toivottua minuutta myöhässä. Ennen pitkään on pakko. Pakko toteuttaa sitä itseään, mikä on niin totta, ettei asioiden möläyttäminen edes kaduta - se vapauttaa, kun siirretään ongelma toiselle. (Se on juuri sitä itseään.) Sen jälkeen luulen olevani yllättynyt, vaikka en olekaan varma, olenko oikeasti. Näytän yllättyneeltä, muutun vakavaksi. En halua olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska en usko sellaiseen. Katson suoraan silmiin, jotka eivät katso takaisin. Ne näyttäisivät kai vain sen, mitä on hautonut jo pitkään.
   Hassua, että itselleen on niin helppo valehdella. Ajattelee ja uskoo. Ajattelee ja uskoo. Pian ei enää erota totuutta tarusta. Valheella peittää valheen, toisella valheella edellisen - niin ikään luutaan piilottavan koiran tavoin. (Onko niillä salaisuuksia?) Ja pian sitä ollaan sotkeuduttu Valheen tahmaiseen seittiin, johon tarttuu kiinni, kun yrittää löytää jotain, jonka muotoa ei osaa nähdä, mutta tuntee.
   Uskon, että ihmiset, joilla on hyvä ihmistuntemus, eivät tunne itseään. Minulla on hyvä ihmistuntemus. Itsetuntemus onkin sitten toista luokkaa. Well, you can't have both.

angstipäivä

2006-09-25T20:29:00+03:00

Harvoin tulee näitä päiviä, kun olen ihan näin rehellinen ja vihastunut kaikkeen.

Yritän eristää itseni kilisevien astioiden ja valittavan television maailmasta. Äiti ja pikkusisko istuvat television edessä vain muodon vuoksi. Ne juttelee ratsastusjutuista - niin kuin aina, kun heristän niille korvaani. Eikö johonkin voi vain kyllästyä, jos se iskee kyntensä aivoihin kiinni? - ihan niin kuin elämä. Onko se vain jotenkin niin elämäntapa? Ihan niin kuin minäkin ja typerä ficcini. Vaikka en kirjoita mustaa valkoiselle, kirjoitan mielessäni. Siitä on tullut jotenkin niin olennainen osa elämääni, että jos se puuttuisi, varmaan tuntisin itseni tyhjäksi kuoreksi ja kuon surevaksi omaiseksi hautajaisten keskellä. (Kuulostaa tosi hassulta.) Naurettavaa. Lapsellista. Surullista. Siitä vain! Saa nauraa vapaasti. Se ei jaksa enää oikein itkettääkään - edes se, että välitän jostakin asiasta niin paljon ja häpeän, että olen siitä riippuvainen. Ja tänään tuntuu kuin olisin siirtynyt siihen elämisenmuotoon (ottaen huomioon, että se tarina on kolmasosa elämästäni), ettei minua huvita enää jakaa sitä muiden kanssa. (En ole niitä tyttöjä, jotka tyrkyttävät väkisin.) Pettymys kuluttaa voimia ja on saanut minusta liian pihtimäisen otteen. Kohta vuotaa verta, ja silloin olen viimeinkin ylittänyt sen rajan, milloin kirjoittamista pidetään huolettomana ajanvietteenä. Tarinasta tulisi kai parempi, jos kirjoittaisin sen sillä ajatuksella, ettei sen tarvitse menestyä. Sitäkin enemmän minua harmittaa, että niin paljon on kertomatta, ja että ehkä seuraava luku olisi se parhaimpani, jonka eteen olen kirjoittanut kaikki edelliset. Odotan aina vain, että ehkä ensi kerralla. En osaa lopettaa ajoissa, haukkaan liian suuria paloja ja ikään kuin tasapainoilen mielenterveyteni vakauden ja horjuttamisen välissä kulkevalla langalla. Hosun, ajatus ikään kuin rönsyilee joka suuntaan, ja tiedän, että se on pahasta, ja rönsyilen entistä enemmän. Varsinainen noidankehä.

Olen turhautunut ja minua itkettää. Itkin viimeksi kaksi viikkoa sitten, enkä edes tiennyt miksi. Minä vain menin vessaan, lukitsin oven ja valuin itkemään kylmälle lattialle. Äänettömästi ja karvaasti - niin se menee. En koskaan kerro, että itken, paitsi nyt. ja nyt se ei tunnu edes pahalta, mikä olisi kai huolestutavaa, jos en olisi jotenkin niin turtunut sisältäpäin. Saan tästäkin taitettua pois sen arkisuuden. Jos olen elänyt ennen kuin synnyin tyttölapseksi, joka asuu Suomessa ja joka on nimeltään Milla, elin Venäjällä Traagisuus toisena nimenäni. Draama ja väritys. Olen näyttämötaiteen kurssilla aina se, joka keksii tarinat, mutta saa roolin, joka kuuluu toiselle palvelijalle oikealta. Mutta osasin minä olla tänään vähän aikaa onnellinenkin. En ollut ehtinyt kehittää uutta hahmoa näyttiksen tunteja varten, joten esitin improssa Sallya. Kikattelin ja nauroin, olin ihan kahjo. Huokailin dramaattisesti ja puhuin rakkaudesta. Sain muutkin nauramaan, minkä jälkeen tullut onnistumisen tunne jaksoi kestää siihen asti, kunnes nukuin sen pois filosofian tunnilla edessä istuvan pojan selän varjossa. (Yöuneni olivat mahtavat 2.5 tuntia, joten se on ymmärrettävää. Oikeasti pidän filosofiasta.)

Kädet ovat kylmät, niitä pitää ihan pysähtyä lämmittämään välillä. Hiukset yrittävät liimautua naamaan sähköisinä. Kasvojen takana on sellainen paine, kuin pulloon puristunutta ukkosta, jota en jostain syystä halua päästää purkautumaan jonnekin muualle. Tunnen itseni uskomattoman pieneksi ja tarpeettomaksi ja tekee mieli kirkua ja huutaa kunnes ääni loppuu - ihan niin kuin tänäänkin kahvilassa, kun kukaan ei kuunnellut, eikä varmaan edes huomannut, kun marssin pois raivostuneena. "Hei, Milla, voitsä ottaa meidän nelikosta kuvan?" Eikä jaksa edes lohduttaa, että yksi yrittää (niin kuin Pia sanoi) kerätä pisteitä kysymällä: mites Milla? "No otetaan siitä sitten yksin." Siinä vaiheessa en voinut muuta kuin pudistaa päätäni ja ajatella: no voi vittu kun on surullista. Otetaan siitä sitten yksin.

Vaadin itseltäni niin paljon. "Kirjoita tai turha mennä valittamaan peilikuvalle, että olet yksi ruma kasa saamattomuutta. Tee läksyt, jotta pääset hyvään yliopistoon; voit vain toivoa, että sitten sinua lakataan aliarvioimasta. Ole paras hinnalla millä hyvänsä. Parempi saada 10 ja kuristua omien vaatimusten ketjuun kuin epäonnistua ja olla huono." (9.4:n keskiarvo ei riitä; tiedän tytön, jolla se on 9.8.) "Ole kauniimpi. Ole laihempi, olet lihava ja epämuodostunut. Ei hitto, että näytät säälittävältä siinä mainoslasissa! Vielä kun katsot sinne suuntaan."

Ikään kuin minua ei huomattaisi. Hei, olen TÄÄLLÄ. Ihan kuin kukaan ei muistaisi, että vaikka olenkin vain yksi miljardeista, olen siitä huolimatta. Mä vain olen. Tässä omassa pienessä kuplassani. Nyt itkettää. En saa itkeä. Silloinhan näyttäisin, että minutkin voi murtaa. On helpompaa ja yksinkertaisempaa vain hymyillä iloisesti ja olla kuin tyytyväinen (siten miten tyytyväinen on). Ihmiset tapaavat käyttää haavoittuvaisuutta hyväkseen. Toisaalta on niitä toisenlaisiakin ihmisiä, sellaisia kullanmuruja, joita minkäkin tunnen pari.

Joskus mieleni läpi juoksee ajatus kokeilla, kuinka pitkälle voisin mennä, jotta joku alkaisi ajatella minua ihan oikeana ihmisenä, jonka elämä ei ole täydellistä - nähdä jotain uutta tai vahvistaa sanomatta jätettyjä oletuksia. (Mutta totuus on, etten voi valittaa traagisilla tapahtumilla. Papereissa kaikki on hyvin.) Tai ehkä olen vain liian huomionkipeä. Olen aina se, jolle tullaan puhumaan, kun vituttaa. Mä olen se, joka lohduttaa tai ainakin yrittää. Ketä kiinnostaa paskaakaan, meneekö mulla huonosti vai hyvin? (Aloin kuulostaa teiniltä jo aikoja sitten.) Ehkä olen vain yliherkkä, kun tuntuu, että olen yksikseni itseni kanssa. Ja niin kai se loppujen lopuksi meneekin, niin ikään lain tavoin. Ollaan yksin.

pesukone hymisee, hymisee

2006-09-22T23:27:00+03:00

Taustalla hyrisee astianpesukone. Valo tekee kipeää silmilleni, ne haluaisi jo sulkea. Se on hassua, miten kaikki loppuu aina väsymykseen. Väsymyksen loppusoinnut soivat verkkaisina, laiskoina, ikään kuin kaikki into ja kokemisennälkä olisi valunut pois ruumiista ja mielestä. Sitä ei osaa muuta kuin kaivata omia lakanoita, patjaa, sänkyä ja helpotusta - sitä, mitä tarvitsee. Sitä jotakin, mitä se onkaan. Lepo kuulostaa liian arkiselta ja värittömältä, liian itsestään selvyydeltä ja odotettavalta, sekä tuntuu siltä, mitä ei voi vangita kirjaimiin. Ei ikinä. Ihminen tarvitsee lepoa, ikään kuin olisimme eräänlaisia akkuja, jotka pitää uudelleenladata käyttökelposiksi. Elämä on huora. Otetaan vastaan ja luovutetaan. Otetaan vastaan ja luovutetaan. Otetaan vastaan ja luovutetaan. Jääkö jäljelle mitään, jos vain otetaan ja annetaan? Jos annettavana ei voi olla enempää kuin otettavana, ei, jäljelle ei jää mitään kuin muisto, jota ei voi jakaa, josta ei voi ottaa ja josta ei ole miksikään kuin tavuksi loppusoinnun jälkeen. Siksi hiljaisuudeksi, joka jää kun kaikki on loppu. Olisi tietenkin kivaa, jos elämä tajuaisi olla edes luksushuora.

Niskat jumittavat; olen ollut liikaa tietokoneella - tehnyt ranskan esseetä ja saanut kyvyn ottaa kaiken irti siitä, kun on luovassa elämisenmuodossa. Olkoonkin se sitten vain päivän kestävä. Miksi kaikki tuntuu niin hyvältä? Voisin sanoa kaikista jotain ihanaa ja messuta maailmalle toisten ihmisten rakastamisesta, tehdä jotakin tosi radikaalia - ja niin teinkin, jotain radikaalia siis: vaihdoin gallerianickini vähän erilaiseksi kuin millainen se on yleensä ollut. Kaikki lähtee pienestä; syyt sille, miksi ei, eivät näy jostain kummallisesta syystä, eikä niitä tuntenut, vaikka tunnustelinkin. Tänään on ollut hyvä päivä, vaikka se ei olekaan koskaan kaikista paras. Edes se, että kaiken voi aina ilmaista paremmin ja että aina löytyy joku itseäni parempi ei jaksa masentaa, ei sitten millään, vaikka yritys onkin kova. Jos olisin kuollut eilen, en olisi kokenut tätäkään. Luin Sharran blogia, jossa puhuttiin vanhuudesta ja sen tietyn muotoisesta pelkäämisestä. Jos olisin kuollut eilen, en olisi vanhempi kuin eilen, ei olisi tätäkään päivää tai tätä tunnetilaa juuri tässä lauseessa. (Vaikka en jossitteluun uskokaan.) Vanheneminen on oikeus.

tykkään kysymyksistä

2006-09-22T20:56:00+03:00

(Samialta pölläröin.)

Kuka vain. Kysy minulta seitsemän kysymystä. Mitä vain.
(sen tehtyäsi saat toki kopioida tämän omaan blogiisi, jos haluat)

on tehtävä, ja se on tehtävä sitten kun huvittaa

2006-09-22T16:27:00+03:00

Tuntuu kuin tänään ei olisi aikaa. On vain merkityksettömiä numeroita tietokoneen näytön alalaidassa, yöpuku ja suttuinen olemus. Tuntuu, että voi jäädä paikalleen ja tehdä joitakin asioita sitten kun siltä tuntuu - ei tähdennä, että se aika olisi myöhemmin ja sitten kun ei enää jaksa ja sanoo taas "myöhemmin", qui est un problème. Se on sitten kun huvittaa - ja se on totta niin lapsenuskoisesti kuin voi johonkin asiaan uskoa. Pitäisi kai kasvaa aikuiseksi.

Minun on pitänyt maalata äidilleni yksi taulu jo viime keväästä. ("Oranssia ja turkoosia, ne sopivat yhteen ja haluan niitä värejä tänne keittiöön." Kuuluu väsynyt huokaus ja mutinaa; "Ihan sama." Vaikka ihan sama olisikin käännettynä sanojan kielelle totta kai, ihanaa.) En ole maalannut sitä, eikä se näytä ketään häiritsevän. Toisaalta pidän siitä, että minulta halutaan jotain ("ylästatus", sanoisi näyttiksen opettaja), mutta en siedä sitä, kun minua hoputetaan, koska teen asiat ajallani - se on nimenomaan minun aikaani. Sitä olettaisi kyseessä olevan laiskuus, päämäärätön sellainen. Että asioita ei jaksa edes ajatella siihen aikaan, kun laiskuus on karistettava parkettilattialle. Tai ehkä se onkin niin, ehkä olen vain niin päämäärättömän laiska, etten enää omista kykyä ajatella asioita tarpeeksi pitkälle. Tai ehkä vain pidän siitä ajatuksesta, että minun on maalattava taulu; se kuulostaa niin elämältäni. On kirjoitettava tai maalattava, varastettava aikaa ja puettava ajatuksia sanoiksi, vaikka niitä ei koskaan kirjoittaisikaan siinä samassa järjestyksessä tai kaavassa kuin ne on päästä haihtuneet.

Minun on maalattava taulu. Olen se ihminen, joka haluan olla.

you're beautiful, it's true

2006-09-22T16:02:00+03:00

On vähän kulutettua olla valittamassa median luomista kauneusihanteista. Pitää olla pitkä, pieni nenä, suuret huulet, sopusuhtaiset silmät, korkeat poskipäät, hyvä iho ja vartalo kuin se ei olisi ruokaa nähnyt.

Olen kai tullut siihen vaiheeseen, jossa siitä protestoiminen on enää vain hassua ja jotenkin typerää, mustavalkoisesti ajattelemista ja pelkkää kapea-alaista näköä. Televisio tihkuaa seksiä ja kauniita ihmisiä, mainosten linjat kulkevat pitkin kapeaa vyötäröä, levykannet imevät suurimmaksi osakseen vain niitä artisteja, jotka eivät ilman ulkoista olemustaan olisi muuta kuin saumatonta, ääriviivatonta massaa. Ja nyt tulee se kohta, jossa kysyn; why is it so? Vinkki: me haluamme olla niin kuin muut, jotka valitsevat itse, millaisia ovat halunneet olla. Kauneusihanteet kävelevät cat walkilla, heiluttavat persettään televisiossa ja tuijottavat takaisin lehtien sivuilla raukeasilmäisinä lihallisuuden olennoitumina, koska me katsomme mieluummin niitä kuin niin kutsutusti rumia ihmisiä. Kaunista ihmistä jää katsomaan; sellainen kiehtoo, toisin kuin epäsymmetriset kasvot ja bratwursti-ruumis.

Voimme siis syyttää vain ja ainoastaan itseämme siitä, että asia on niin kuin se on - ja että se ärsyttää. Pitää olla vastakohtia, koska jopa täydellinen on vastakohta; täydellisen kaunis ja täydellisen ruma. Täydellisyyteen pyritään, vaikka tiedetään, ettei siihen koskaan päästä. Ikuisuustehtävä - elämä on sitä.

Pitää jatkaa protestoimista. Pitää tavallistaa "kauneus on katsojan silmissä" -sanontaa ja olla kuin ajattelisi niin itsekin. Itselle valehteleminen on loppujen lopuksi yllättävän helppoa. Mieli uskoo, mitä haluaa.

mustia lampaita

2006-09-21T00:28:00+03:00

En haluaisi mennä nukkumaan ihan vielä; antaa ajatusten sulkea silmänsä ja ottaa ohjat omiin käsiinsä, muuttaa niiden muotoa pistokokeista from Hell arabiaa puhuvaksi Hitleriksi ja symbolisuuden näennäiseksi olennoitumaksi. En halua unohtaa ja vaipua pimeään alitajuntaan. En unohtaa ja muistaa taas sitten kun en haluaisi ja vannoa antavani aika paljon siitä, että saisin jatkaa tietoisuuteni hereilläolon napsimista väsymykseni saksilla. En halua herätä kylmään, askeettiseen ja lohduttomaan aamuun, ottaa oma elämä vastaan heti sekuntin kuluttua siitä kun on päästänyt irti.

Miksi edes sanotaan, että ollaan sen ja sen ikäisiä, kun oikeasti ei edes olla eletty siitä ajasta kuin se viipale, jonka aikana ollaan hereillä? - jos ollaan koskaan. Sitä nukutaan läpi elämän, ollaan vain koska jostain kummallisesta syystä ollaan, leikitään niin ikään herännyttä, mutta todella ollaan vain jouduttu oman itsemme vandalisoimiksi ja pakotettu itsemme katsomaan maailmaa sumupeitteen läpi. Kenellä on paksu sumupeite, kenellä ohut. Saa nukkua, siis todella nukkua, vasta sitten kun sumu hälvenee siihen pisteeseen, mihin se on hälvetäkseen.

Mitä jos yrittäisi kerrankin katsoa suuntaan, jonne silmät eivät näe? Mitä jos kuuntelisi sydämellä ja katsoisi ihan silmien pohjalle sen sijaan, että tyytyisi siihen, mitä näkee niiden pinnalla? Peili vääristää. Peili on jotain petollista, eikä sen taakse näe silmillä.