(Mulla on meneillään kausi vailla inspiraatiota, kuten huomata saattaa...)

Olen utelias. Ole kiltti, jos luet tätä blogia, vaikkapa vain satunnaisesti, jätä puumerkkisi tämän kirjoituksen kommentteihin. Lisää sitten omaan blogiisi tämä kysely, mikäli kiinnostaa.

Yritän eristää itseni kilisevien astioiden ja valittavan television maailmasta. Äiti ja pikkusisko istuvat television edessä vain muodon vuoksi. Ne juttelee ratsastusjutuista - niin kuin aina, kun heristän niille korvaani. Eikö johonkin voi vain kyllästyä, jos se iskee kyntensä aivoihin kiinni? - ihan niin kuin elämä. Onko se vain jotenkin niin elämäntapa? Ihan niin kuin minäkin ja typerä ficcini. Vaikka en kirjoita mustaa valkoiselle, kirjoitan mielessäni. Siitä on tullut jotenkin niin olennainen osa elämääni, että jos se puuttuisi, varmaan tuntisin itseni tyhjäksi kuoreksi ja kuon surevaksi omaiseksi hautajaisten keskellä. (Kuulostaa tosi hassulta.)  Naurettavaa. Lapsellista. Surullista. Siitä vain! Saa nauraa vapaasti. Se ei jaksa enää oikein itkettääkään - edes se, että välitän jostakin asiasta niin paljon ja häpeän, että olen siitä riippuvainen. Ja tänään tuntuu kuin olisin siirtynyt siihen elämisenmuotoon (ottaen huomioon, että se tarina on kolmasosa elämästäni), ettei minua huvita enää jakaa sitä muiden kanssa. (En ole niitä tyttöjä, jotka tyrkyttävät väkisin.) Pettymys kuluttaa voimia ja on saanut minusta liian pihtimäisen otteen. Kohta vuotaa verta, ja silloin olen viimeinkin ylittänyt sen rajan, milloin kirjoittamista pidetään huolettomana ajanvietteenä. Tarinasta tulisi kai parempi, jos kirjoittaisin sen sillä ajatuksella, ettei sen tarvitse menestyä. Sitäkin enemmän minua harmittaa, että niin paljon on kertomatta, ja että ehkä seuraava luku olisi se parhaimpani, jonka eteen olen kirjoittanut kaikki edelliset. Odotan aina vain, että ehkä ensi kerralla. En osaa lopettaa ajoissa, haukkaan liian suuria paloja ja ikään kuin tasapainoilen mielenterveyteni vakauden ja horjuttamisen välissä kulkevalla langalla. Hosun, ajatus ikään kuin rönsyilee joka suuntaan, ja tiedän, että se on pahasta, ja rönsyilen entistä enemmän. Varsinainen noidankehä.

Olen turhautunut ja minua itkettää. Itkin viimeksi kaksi viikkoa sitten, enkä edes tiennyt miksi. Minä vain menin vessaan, lukitsin oven ja valuin itkemään kylmälle lattialle. Äänettömästi ja karvaasti - niin se menee. En koskaan kerro, että itken, paitsi nyt. ja nyt se ei tunnu edes pahalta, mikä olisi kai huolestutavaa, jos en olisi jotenkin niin turtunut sisältäpäin. Saan tästäkin taitettua pois sen arkisuuden. Jos olen elänyt ennen kuin synnyin tyttölapseksi, joka asuu Suomessa ja joka on nimeltään Milla, elin Venäjällä Traagisuus toisena nimenäni. Draama ja väritys. Olen näyttämötaiteen kurssilla aina se, joka keksii tarinat, mutta saa roolin, joka kuuluu toiselle palvelijalle oikealta. Mutta osasin minä olla tänään vähän aikaa onnellinenkin. En ollut ehtinyt kehittää uutta hahmoa näyttiksen tunteja varten, joten esitin improssa Sallya. Kikattelin ja nauroin, olin ihan kahjo. Huokailin dramaattisesti ja puhuin rakkaudesta. Sain muutkin nauramaan, minkä jälkeen tullut onnistumisen tunne jaksoi kestää siihen asti, kunnes nukuin sen pois filosofian tunnilla edessä istuvan pojan selän varjossa. (Yöuneni olivat mahtavat 2.5 tuntia, joten se on ymmärrettävää. Oikeasti pidän filosofiasta.)

Kädet ovat kylmät, niitä pitää ihan pysähtyä lämmittämään välillä. Hiukset yrittävät liimautua naamaan sähköisinä. Kasvojen takana on sellainen paine, kuin pulloon puristunutta ukkosta, jota en jostain syystä halua päästää purkautumaan jonnekin muualle. Tunnen itseni uskomattoman pieneksi ja tarpeettomaksi ja tekee mieli kirkua ja huutaa kunnes ääni loppuu - ihan niin kuin tänäänkin kahvilassa, kun kukaan ei kuunnellut, eikä varmaan edes huomannut, kun marssin pois raivostuneena. "Hei, Milla, voitsä ottaa meidän nelikosta kuvan?" Eikä jaksa edes lohduttaa, että yksi yrittää (niin kuin Pia sanoi) kerätä pisteitä kysymällä: mites Milla? "No otetaan siitä sitten yksin." Siinä vaiheessa en voinut muuta kuin pudistaa päätäni ja ajatella: no voi vittu kun on surullista. Otetaan siitä sitten yksin.

Vaadin itseltäni niin paljon. "Kirjoita tai turha mennä valittamaan peilikuvalle, että olet yksi ruma kasa saamattomuutta. Tee läksyt, jotta pääset hyvään yliopistoon; voit vain toivoa, että sitten sinua lakataan aliarvioimasta.  Ole paras hinnalla millä hyvänsä. Parempi saada 10 ja kuristua omien vaatimusten ketjuun kuin epäonnistua ja olla huono." (9.4:n keskiarvo ei riitä; tiedän tytön, jolla se on 9.8.) "Ole kauniimpi. Ole laihempi, olet lihava ja epämuodostunut. Ei hitto, että näytät säälittävältä siinä mainoslasissa! Vielä kun katsot sinne suuntaan."

Ikään kuin minua ei huomattaisi. Hei, olen TÄÄLLÄ. Ihan kuin kukaan ei muistaisi, että vaikka olenkin vain yksi miljardeista, olen siitä huolimatta.  Mä vain olen.  Tässä omassa pienessä kuplassani. Nyt itkettää. En saa itkeä. Silloinhan näyttäisin, että minutkin voi murtaa. On helpompaa ja yksinkertaisempaa vain hymyillä iloisesti ja olla kuin tyytyväinen (siten miten tyytyväinen on). Ihmiset tapaavat käyttää haavoittuvaisuutta hyväkseen. Toisaalta on niitä toisenlaisiakin ihmisiä, sellaisia kullanmuruja, joita minkäkin tunnen pari.

Joskus mieleni läpi juoksee ajatus kokeilla, kuinka pitkälle voisin mennä, jotta joku alkaisi ajatella minua ihan oikeana ihmisenä, jonka elämä ei ole  täydellistä - nähdä jotain uutta tai vahvistaa sanomatta jätettyjä oletuksia. (Mutta totuus on, etten voi valittaa traagisilla tapahtumilla. Papereissa kaikki on hyvin.) Tai ehkä olen vain liian huomionkipeä. Olen aina se, jolle tullaan puhumaan, kun vituttaa. Mä olen se, joka lohduttaa tai ainakin yrittää. Ketä kiinnostaa paskaakaan, meneekö mulla huonosti vai hyvin? (Aloin kuulostaa teiniltä jo aikoja sitten.) Ehkä olen vain yliherkkä, kun tuntuu, että olen yksikseni itseni kanssa. Ja niin kai se loppujen lopuksi meneekin, niin ikään lain tavoin. Ollaan yksin.