Ympärillä vaihtuvat taas ne päivät, kun tietää, ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Sen vain tuntee siinä kun peiton sisään kääriytyminen ei tunnu enää samalta ja on niin hysteerinen olo, että on pakko lähteä ulos ja kävellä, kävellä ja kävellä. (Itkeä pois kaikki ja seisoa edes sekunnin verran sillä pisteellä, jossa kaikki voi sittenkin mennä hyvin.) Sitä yrittää saada se tuntumaan samalta, siltä tutulta ja turvalliselta - siltä, mikä on aina ollut. Sitä yrittää. Kynsin hampain.
   Olisi varmaan kaiken järjen mukaista antaa olla (hellittää otettaan ja antaa kontrollin lipsua sormien välistä kuin liukas silkkiliina) ja (kuin hullu) heittäytyä päivien kieputukseen; sinne pyörremyrskyn silmään. Ympärillä on vain epämääräisiä asioita, harmautta, josta ei erota kuin sen punakantisen koulukirjan, jota ei koskaan lukenut tarpeeksi hyvin. Mistään ei saa kiinni ja kaikki pyörii ja kieppuu kuin tuuliviiri. (Hyvä puoli on, että lopulta senkin on lakattava pyörimästä.) Siltä minusta tuntuu. Kuin pyörremyrskyn silmässä.
   Pelottavaa on aina se, kun asioiden laidan huomaa joku muukin. Huomaan sen aina itse; sen, että kaikki ei ole niin kuin joku toivoisi. Sitten olen yllättynyt, kun se joku möläyttää asian - ihan niin kuin se olisi vaivannut jo pitkään, se hyppää suusta kuin pelolla odotettu sammakko, joka on viisi toivottua minuutta myöhässä. Ennen pitkään on pakko. Pakko toteuttaa sitä itseään, mikä on niin totta, ettei asioiden möläyttäminen edes kaduta - se vapauttaa, kun siirretään ongelma toiselle. (Se on juuri sitä itseään.) Sen jälkeen luulen olevani yllättynyt, vaikka en olekaan varma, olenko oikeasti. Näytän yllättyneeltä, muutun vakavaksi. En halua olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska en usko sellaiseen. Katson suoraan silmiin, jotka eivät katso takaisin. Ne näyttäisivät kai vain sen, mitä on hautonut jo pitkään.
   Hassua, että itselleen on niin helppo valehdella. Ajattelee ja uskoo. Ajattelee ja uskoo. Pian ei enää erota totuutta tarusta. Valheella peittää valheen, toisella valheella edellisen - niin ikään luutaan piilottavan koiran tavoin. (Onko niillä salaisuuksia?) Ja pian sitä ollaan sotkeuduttu Valheen tahmaiseen seittiin, johon tarttuu kiinni, kun yrittää löytää jotain, jonka muotoa ei osaa nähdä, mutta tuntee.
   Uskon, että ihmiset, joilla on hyvä ihmistuntemus, eivät tunne itseään. Minulla on hyvä ihmistuntemus. Itsetuntemus onkin sitten toista luokkaa. Well, you can't have both.