(Tällainen hassu tarina, jolle en anna paljon painoarvoa.)

Olen yksitoistakesäinen, tummahiuksinen, poltan salaa tupakkaa ja haistattelen äidilleni. Miksi siis Anu ei halua olla paras ystäväni? Miksi hän haluaa mukaan Sallan?

   On hämmentävää, miten paljon ystäväni ovat muuttunet siitä kun viimeksi näin heidät. Hääräsin pahvilaatikoita muuttoautoon kiikuttavan äitini kannoilla, koska en katsonut hyvästelyjen keksimistä vahvuudekseni. (Ja miten voisinkaan pistää paremmaksi? Anu kirjoitti taululle "By by"; häpesin hänen englannin kielen taitojaan niin paljon, että silmäni olisivat voineet yhtä hyvin pudota päästäni, mutta silti se oli niin koskettavaa, että minun täytyi miettiä, mitä kaikkea ilkeää Anu on minulle tehnyt. En halunnut itkeä kuin mikäkin vauva. Olen jälki-istuntoon kiroilemisesta joutunut tyttö, joka oli röyhkeä ja nenäkäs. En itkupilli.) Anu ja Salla eivät hassua kyllä tunteneet toisiaan, vaikka yleensä Pieksämäellä kaikki tuntevat toisensa ainakin jotakin kautta. He seurasivat kiireitäni ja loivat toisiinsa vaivautuneita ja tutkivia katseita silloin kun toinen ei nähnyt. Olin ylpeä siitä, että minä tunsin heidät molemmat, ja he vain minut - näin ollen olin se, johon he tukeutuivat. Pidin tästä tunteesta. Muistan miettineeni myös, miten he näkivät toisensa. Näkikö Salla Anun siivottomana ja mustiin pojanvaatteisiin pukeutuvana kovikseni ja Anu Sallan pinkkihiuksisena rinnakkaisluokan tyttönä, jolla oli aina juurikasvu ja klönttimäistä sinistä ripsiväriä? En tiedä, eikä ole väliksikään, sillä kuka nyt menneitä jaksaisi muistella. Näin sanoo äidin miesystävä: sitä tikulla silmään, joka menneitä muistelee. (Ja äiti hymyilee.)

   Tällä hetkellä näen edessäni kaksi minulle vierasta tyttöä, jotka näennäisen luontevuutensa perusteella ovat keskenään parhaita ystäviä. Sallan purukuminpinkki tukka on nyt huonokuntoinen, joskin sitä se oli aiemminkin – ja vaalennettu. Hän on lihomassa samaan muottiin kuin ylipainoinen äitinsä ja siskonsa. Se on rumaa, mutta ehkä se johtuu siitä, että Salla on syntynyt toisesta reiästä kuin muut – tai niin hän ainakin väittää, mutta kun kerroin iskälle, tämä nauroi ja sanoi: nyt Salla kyllä juksaa. Anu puolestaan on saanut osakseen vain vähän sitä naisellista pyöreyttä, josta kaikki ikäisemme viidesluokkalaiset tytöt haaveilevat. Olen siitä hänelle mustasukkainen, koska olen itse tällainen sintti, pelkkää luuta ja nahkaa. Vähän niin kuin pojatkin.
   "Moi", kuulen Anun sanovan rivakasti. "Kiva nähä sinnuuki."
   Salla tervehtii pirteään sävyyn, "Mooi!" ja puristelee liian ison paitansa rispaantuneita, pinttyneitä hihoja.
   "Moi", vastaan muodollisesti – toivottavasti en myös vaivaantuneesti - ja yritän hymyillä niin kuin reteesti hymyillään; työnnetään kädet taskuihin ja puhutaan laiskasti.
   "Oot sitten näköjään hiukseski värjänny", toteaa Anu ylenkatsovaan sävyyn.
   "Joo, joskus aikoja sitte", heilautan kättäni huolettomasti kuin hiusten värjääminen vaaleista tummanruskeiksi olisi minulle nykyään tuiki tavallinen askare. Tosiasiassa värjäsin ne vasta eilen, koska halusin olla tänään parhaimmillani, ja mitä siihen tuiki tavalliseen tulee, on se minulle hiusten värjäämisen saralla tuntematon käsite. Toivottavasti he ihailevat minua kuitenkin edes vähän. Viimeksi kun värjäsin hiukseni, värjäsin ne punaisiksi ja näytin sirkuspelleltä valepuvussa.
   "Myö ajateltiin Anun kanssa, että mentäis tohon Cinemanialle", Salla raportoi.

   Me-muoto särähtää korviini heti ja jää poukkoilemaan päähäni hetkeksi kuin purkkiin vangittu kärpänen. Hymyilen väkinäisesti ja nyökkään. Nyt he ajattelevatkin jo yhdessä! Kohta he varmaan pureskelevat ruokansa yhdessä ja pissaavat yhdessä ja nukkuvat yhdessä!
   "Anu kerto, että sä oot varastanu", Salla virittelee keskustelua ja vilkaisee minua silmiensä nurkasta. Jeesus. Eikö tuota ripsiväriä voisi olla vähän vähemmän?
   Yhtäkkiä huomaan, etten osaa vastata. Tai en ainakaan saa muodostettua mitään hyvältä kuulostavaa, sikäli kuin minä nyt sanomisiani miettisin, varmaan ihan yhtä paljon kuin muutkin. On vain sellainen vahva tunne, joka ei tahdo karista ja hilseillä pois vähänkään ajan päästä (ja alan jo hermostua), että mitä ikinä vastaankin, se on yhtä kaikki väärin ja jotenkin säälittävää.
   "On Anuki", vastaan kuitenkin. "Me varastettiin yhdessä Seppälän meikkejä."

   Jos olen ollenkaan onnistunut tavoitteissani, Salla on edes vähän mustasukkainen.
   Hän hymyilee syrjäkarein: "Tiijän. Mitä oot varastanu?"
   "Toosi paljon kaikkee!" valehtelen niin helposti, että se saa pulssini kiihtymään ja adrenaliinin ryöpsähtämään vereeni. Pum pum, pum pum. Ja valehtelen vielä vähän lisääkin: "Ainaski sadan euron eestä."
   "Oho", Salla töksäyttää.
   Näyttää siltä, että hän uskoo. Hienoa! Taka-alalla pysytelleestä Anusta sen sijaan en menisi takuuseen, sillä hän tuntee minut läpikotaisin ja toisinpäin. Välillämme on sanaton yhteys, jollainen tietyillä ihmisillä vain yksinkertaisesti on. Se mitätöi kaikki heikot kiikkeräpohjaiset valheet. Yritän aina unohtaa sen olemassaolon ja olla ajattelematta Anua, pitää ajatukseni visusti lukittuna pääni sisällä, mutta tiedän, etten onnistu. En onnistu siinä koskaan.
   Kävelemme pitkin hiekkatietä, ja Salla ja Anu ovat meistä kolmesta ainoat, jotka puhuvat. Mieleni mustuu jokaisen sisäpiirivitsin ja katseeni alla jaetun hymyn kohdalla, enkä osaa estää itseäni juonimasta, miten saisin sisäpiirivitseistä jotain sellaista, minkä ulkopuolella en ole; aamuisen kikatuksen ja salaisuuden, jota ei saa missään nimessä kertoa juorukello Lindalle. En estä itseäni kysymästä itseltäni, miten muuttaa heidän hymynsä omatunnonpistoksiksi itselleni ja sen synnyttämäksi valheeksi, jossa otan kyllä huomioon valitettavat kolmannetkin pyörät enkä todellakaan sulje ketään ulkopuolelle. Koska en ole samanlainen kuin Salla; yhtä kovaksikeitetty.

   Antaisin mitä vain, jos saisin olla Sallan kengissä, yhä edelleen Anun paras ystävä. Kaksi plus yksi on kolme, mutta kolme on minulle liikaa, ellen ole yksi kahdesta Anun kanssa.
   Satun kuulemaan, että he keskustelevat Sallan uudesta The Rasmuksen levystä, jonka Anu aikoo kopioida itselleen kasetille. On taas oikein suolaa haavoihin. Keskustelu saa minut haluamaan repiä korvani irti. En halua kuulla. En halua. Se sattuu. Kieltäydyn kuulemasta ja yritän näyttää siltä kuin mikä tahansa muu olisi biljoona kertaa mielenkiintoisempaa kuin he: omakotitalojen ikkunat ja puskat hiekkatien varrella, jopa pilvet. Ajaudun ajattelemaan omiani ja melkein kävelen ojaan.

   "Oho", mutisen hassahtaneena, mutta kumpikaan ei kuule. Kiukku rähisee sisälläni kuin lasipurkkiin vangittu Helinä-keiju. Minusta on kihelmöivän epäreilua, että parasta kaveria saa muuttaa noin vain. Näyttää siltä, että se todellakin vaatii vain silmäntäyden siinä missä yhdessä minuutissa on jo kokonaan toinen ihminen. Anu ei ainakaan ole enää Anu, vaan jokin Sallan turmelema versio siitä, kuka hän oli joskus; silloin kun koulun jälkeen ei saanut mennä kotiin, kuunneltiin Tiktakkia ja laitettiin ripsiväriä väärälle puolelle ripsiä. Taatusti Salla kiristää Anua. Heillä on ollut tukkanuottaa ennenkin, eikä Sallan aivoituksista aina tiedä. Epäreiluinta siinä kaikessa on, miten se vaikuttaa minuun. Tuntuu kuin maailma ympärilläni olisi muuttunut turvattomaksi ja uudeksi pelkästään minuutin sisällä, ja kaipaan mummolaa jo nyt. Kaipaan kotia ja turvallisuuden tunnetta, kun käpertyy sohvalle peiton sisään ja tietää, että sillä hetkellä mikään ei voi satuttaa. Joskus ihan ilman mitään syytä maailma ikään kuin muuttaa muotoaan, eikä mikään ole oikeastaan enää sitä, mitä se vielä eilen oli. Se on kamala tunne, ja vihaan sitä sen vuoksi, että niinä päivinä kun maapallo muuttuu, en voi katsoa itseäni peiliin, koska häpeän sitä kaikkea, mitä peilikuva tietää. Jospa se inhottava tyttö tajuaisi vain pakata ja lentää Kiinaan, jättää minut rauhaan.
   "Mennäänkö myö tännää sinne elokuvvii?" Anu kysyy Sallalta, ja minä päätän kerrankin tehdä niin kuin he vähiten odottavat; he odottavat, että roikun väkisin heidän seurassaan, kunnes me ajaudumme riitaan ja alan taas itkeä – ihan samalla tavalla kuin kerran, kun halusin lainata Sallan huulipunaa, mutta hän lainasi sitä vain Anulle. Piilouduin sängyn alle ja pillitin tuntien itseni Sallan kaniksi kaikkien niiden papanoiden, heinien ja pissojen keskellä. Itkettää itseni puolesta. Olen niin säälittävä.

   Emme ole edes elokuvateatterilla, kun ilmoitan lähteväni kotiin syömään. Minulla on pakokauhuinen olo, ikään kuin aika olisi kiihdyttänyt vauhtiaan ja olisin ehtinyt myöhästyä omasta elämästäni; tarvitsen aikaa saadakseni asioihin tolkkua. Käännyn ympäri ja kävelen niin joutuisasti, että liikunnanopettajani olisi minusta kerrankin ylpeä. Nielen kurkussa kasvavaa itkuani ja pysähdyn matkan varrella edessäni kohoavan omakotitalon eteen. Se on Sallan koti. Mietin, miten helppoa olisikaan kivuta tikapuut ylös Sallan huoneeseen ja ottaa jotain, jonka menettäminen sattuisi Sallaan. Kosto, kosto. Hän ansaitsee sen.
   Olen paikassa, jossa minun ei kuuluisi olla, ja tiedän sen, joskin minun on vaikea uskoa todella kiivenneeni tikapuut ylös hänen huoneeseensa ilman lupaa.  Näen The Rasmuksen levyn CD-soittimen vieressä ja nappaan sen vaatteideni alle, koska sillä ei ole enää merkitystä, mitä mukaani otan. Pitää päästä pois äkkiä. Kaikki on kiinni siitä, että pääsen pois. Kauhealla kiireellä ja paniikilla laskeudun tikkaat maankamaralle ja värisen jokaisella solullani sormenpäistä varpaankärkiin. Vaikka kaikkihan on nyt hyvin: olen turvassa, ja uskomatonta kyllä, niin helpottunut, että ihan naurattaa ja on kevyt olo.

   Mummon luo päästyäni juoksen suoraan vessaan, rikon levyn pieniksi paloiksi ja heitän sen roskikseen. Siinähän kopioivat sen Anulle, mietin kyynisenä ja menen katsomaan Leijonakuningasta.

   Olen yksitoistakesäinen, tummahiuksinen, poltan salaa tupakkaa ja haistattelen äidilleni. Miksi siis tunnen itseni niin näkymättömäksi?