Ikävöin:
1. Sitä tunnetta, kun herää lauantaiaamuun ja uskoo lapsenuskoisesti siihen, että asioilla on tapana järjestyä.
2. Päiviä, joina en muuta tee kuin kirjoita ja mieti maailman menoa.

Peukut ylös, nyt on jo perjantai, jota seuraa lauantai ja sitä sunnuntai, jota seuraa maanantai, jota seuraa aina viikonloppu. Eikö ole ihanaa herätä maanantaihin ja todeta, että viikonloppu on ohi, eikä siihen voi enää palata, mutta uusi on edessäpäin?

Haukottelen, olen levoton, väsyttää, mutta jotain pitäisi tehdä.

Voisin väittää, että jokainen tietää, miltä tuntuu miettiä elämän tarkoitusta; Pyöritellä kielellä sitä kuuluisaa kysymystä, joka on viisikirjaiminen ja alkaa m:llä. Maistella sitä jokaiselta puolelta ja arvailla, mikä sen salainen (ja juuri nimenomaan sen vuoksi, että se on salainen ja luoksepääsemätön) resepti on. Havaita, että sillä on kiusallinen jälkimaku.

Sanotaan, ettei voi kaivata mitään sellaista, mistä ei tiedä. Onko tuo niitä toteamuksia, jotka ovat totta vain niiden ilmeisimpien yhteyksien kohdalla? Miksi me sitten kaipaamme niin verisesti vastausta sille pohjimmaiselle kysymykselle, sille kaiken alulle ja juurelle, vaikka emmehän me tiedä, onko sellaista todella edes olemassa. Jos se kerran on niin mahdotonta, ettei olemattomasta tulee olevaa, niin miksi me edes mietimme, mistä kaikki alkoi, kun alkaminen on riippuvainen ajasta, jonka kahleet kiertävät ranteitamme, kaulaamme, jalkojamme ja jopa ymmärrystämme? Kuulostaa absurdilta, ja tiedän, että sitä se onkin: Alkaminen ja syntyminen ovat kaikki käsitteitä, joiden ymmärtämiseksi on keksitty aika. Siispä muuttumaton ei tarvitse aikaa ja on siksi ajan ulkopuolella, eikä sen ole myöskään tarvinnut tulla mistään, koska sille ei ole olemassa ajankulua. Ei ympyräkään ala mistään tai lopu mihinkään. Se on alkamaton ja loppumaton. Aikaa kuvataan liian usein lineaarisesti. Ikään kuin aika todella olisi jokin suora, jonka alkupäässä on Big Bang (aka Emäristiriita tyyliin väite Maailma on muodoltaan kuin pannukakku) ja loppupäässä viimeiset hengenvedot ja hetket siinä muodossa, siinä elämässä ja sinä yksilönä. Eikö säästäisikin aikaa, jos maailmankaikkeus alkaisi, olisi ja loppuisi niin pienessä aikayksikössä, ettei sitä kykene edes ymmärtämään? Mitä jos yksi hetki ollaan yhdessä todellisuudessa, toinen seuraavassa, mutta samannäköisessä - tai ehkä ei edes samannäköisessä, sillä asiat ympärillämme muuttuvat yllättävän nopeasti. Tähdenlento ei näy, näkyy, ei näy. Mitä jos me olemme juuri tällä hetkellä menneisyydessä, silloin joskus vuonna 2006 kun maailma oli vielä kamalan alkeellinen; nykyhetkessä, kun tulevaisuudesta ei vielä tiedetä ja menneisyys on aina mennyttä; ja tulevaisuudessa, kun ollaan voitettu rutto ja onnistuttu tapattamaan John F. Kennedy. Me nauramme menneisyyden ihmisille. Miksi on niin epätodennäköinen ajatus, että meillekin nauretaan, sillä menneisyydessäkin luultiin olevamme niin viisaita, vaikka toisin ehkä osoittautuikin. Tuntuu hassulta sanoa, ettei tulevaisuuden ihmisiä ole jo, koska itsekin olen tässä niille, jotka uskoivat (tai ovat) 1800-luvulla, ettei 1900-lukua ole ollenkaan olemassa. Minä olen yhtä paljon oleva kuin hekin silloin kun he ajattelevat olevansa.

Well. For everything there are no words.

Aloitetaan eläminen siitä, että menen nukkumaan.