Minulla on ollut aika kamala viikko - sellainen viikko, että on ihan pakko katsoa kalenterista, onko 13. päivä lähellä. (Ja siellä kalenterissahan se minulle nauraa räkäistä nauruaan.) Sain tietää, että minulla on ehkä lievä lukihäiriö (voi kyllä, koulun testin mukaan olisi), murjoin rakkaan tietokoneeni (jossa on koko elämäni ja joka on koko elämäni) ja oma vaatekaappini, joka on aina tähän mennessä ollut uskollinen ystäväni, pahoinpiteli ja traumatisoi minut koko loppuelämäkseni, kun yritin mahduttaa kaikki lattialla lojunneet, biljoonat vaatteeni sinne. Ehkä sillä on noussut kusi päähän ja se luulee, että se on lomalla, koska en käytä sitä koskaan. Joku taisi joskus sanoa, että kaikilla nerot ovat aina sotkuisia. Siinä tapauksessä olen neroista neroin - samaan tapaan kuin 99% ikäisistäni, agstaavista teineistä. Ärsyttää olla teini! Ikään kuin minua ei juuri sen seikan vuoksi voisi ottaa tosissaan. En pidä yhtään siitä, että minua aliarvioidaan ikäni perusteella, koska välillä tuntuu, että on jopa viisaampi kuin useimmat aikuiset. No, niinhän minä luulen! Joskus kun miettii kaikkia asioita, ihan metafyysisiä ja elämää ylipäänsä, tulee kysyneeksi itseltään, onko vain viisas, vai todella, todella tyhmä. Ehkä niiden ero omissa silmissä on hiuksenohut!

Tajusin tänään yhden merkittävän asian itsestäni: olen hyvin ailahtelevainen ja outo ihminen. Olen yhdessä hetkessä kuin mikäkin duracellpupu ja hörötän ympäriinsä, toisessa vakava ja synkkä kuin hautajaispappi. Saatan olla mieli maassa, masentunut ja yhtäkkiä piristyä, kikatella ja tehdä kaikkea hassua. Tänäänkin nauroin ja hassuttelin koko päivän paria synkkää masennusepisodia lukuun ottamatta - muun muassa bussissa nostin tonnikalaleipäni pääni korkeudelle ja tuijotin sitä pitkään ja hartaasti, kunnes totesin Sallalle kovaan ääneen, että en ihmettelisi varmaan yhtään, vaikka se leipä alkaisi yhtäkkiä puhua minulle siitä, miten vaalean vehnän ahmininen on rappeutumisen ensimmäinen merkki. (Se leipä oli muutenkin niin rääpäle, ettei sille voinut kuin nauraa ultimaattista pahisnaurua.) Olin kai niin uskottava kaikessa kahjoudessani, että eräs ranskalainen mies ajatteli olla yhtä kahjo ja alkoi laulaa minulle bussipysäkillä. Ei tällaista tapahdu oikeassa elämässä!