On vähän kulutettua olla valittamassa median luomista kauneusihanteista. Pitää olla pitkä, pieni nenä, suuret huulet, sopusuhtaiset silmät, korkeat poskipäät, hyvä iho ja vartalo kuin se ei olisi ruokaa nähnyt.

Olen kai tullut siihen vaiheeseen, jossa siitä protestoiminen on enää vain hassua ja jotenkin typerää, mustavalkoisesti ajattelemista ja pelkkää kapea-alaista näköä. Televisio tihkuaa seksiä ja kauniita ihmisiä, mainosten linjat kulkevat pitkin kapeaa vyötäröä, levykannet imevät suurimmaksi osakseen vain niitä artisteja, jotka eivät ilman ulkoista olemustaan olisi muuta kuin saumatonta, ääriviivatonta massaa. Ja nyt tulee se kohta, jossa kysyn; why is it so? Vinkki: me haluamme olla niin kuin muut, jotka valitsevat itse, millaisia ovat halunneet olla. Kauneusihanteet kävelevät cat walkilla, heiluttavat persettään televisiossa ja tuijottavat takaisin lehtien sivuilla raukeasilmäisinä lihallisuuden olennoitumina, koska me katsomme mieluummin niitä kuin niin kutsutusti rumia ihmisiä. Kaunista ihmistä jää katsomaan; sellainen kiehtoo, toisin kuin epäsymmetriset kasvot ja bratwursti-ruumis.

Voimme siis syyttää vain ja ainoastaan itseämme siitä, että asia on niin kuin se on - ja että se ärsyttää. Pitää olla vastakohtia, koska jopa täydellinen on vastakohta; täydellisen kaunis ja täydellisen ruma. Täydellisyyteen pyritään, vaikka tiedetään, ettei siihen koskaan päästä. Ikuisuustehtävä - elämä on sitä.

Pitää jatkaa protestoimista. Pitää tavallistaa "kauneus on katsojan silmissä" -sanontaa ja olla kuin ajattelisi niin itsekin. Itselle valehteleminen on loppujen lopuksi yllättävän helppoa. Mieli uskoo, mitä haluaa.